Liikakalastus tyhjentää meret

 

Liikakalastus tarkoittaa kalakannan niin rajua pyytämistä, että populaatio kärsii huomattavasti eikä pysty palautumaan ennalleen. Kalaproteiinin kysynnän kasvu yhdistettynä nykyaikaisten kalastuslaivastojen ennennäkemättömään tehokkuuteen on johtanut useiden kalakantojen romahtamiseen sekä perinteisten kalavesien tyhjenemiseen. Niiden ehtyessä suurtankkerit ovat lähteneet etsimään auvoisampia kalavesiä globaalista etelästä.

Vielä 1800-luvun lopussa merten rikkaudet vaikuttivat loppumattomilta. “Emme voi vaikuttaa kalojen määrään millään, mitä teemme”, uskalsi julistaa kuninkaallisen tiedeseuran jäsen, biologi Thomas Henry Huxley 1883. Kuinka hämmästynyt hän varmasti olisikin, jos pääsisi matkustamaan aikakoneella tähän päivään!

Ensimmäiset uhrit, jotka ylittivät kunnolla uutiskynnyksen, olivat pohjoisen Atlantin turskat 1990-luvun alussa. Kanadalaiset kalastajat olivat suhtautuneet niihin vuosisatoja itsestäänselvyytenä, ehtymättömänä runsaudensarvena, joka toi työtä ja vaurautta rannikolle. Yhtäkkiä turskia oli jäljellä enää prosentti siitä, mitä vain muutamaa vuotta aikaisemmin. Kalateollisuus ajautui kriisiin, yritykset menivät konkurssiin. Kanadan hallituksella oli paljon selitettävää, kuinka tällainen ekokatastrofi oli päässyt tapahtumaan kenenkään estämättä.

Voisi luulla, että virheestä opittiin. Mutta vuosi 2016 näyttää kalojen näkökulmasta synkältä. Viime vuonna julkaistu WWF:n raportti maailman merien tilasta latoo pöydälle karuja lukuja: neljässä vuosikymmenessä monien kalalajien populaatiot ovat pudonneet lähes puolella, kaikkein kalastetuimpien vielä huomattavasti enemmän. Sinievätonnikalaa, japanilaisen keittiön herkkua, on jäljellä vain muutama prosentti entisestä määrästään. Ja kun yksi kalalaji romahtaa sukupuuton partaalle, kalastus siirtyy seuraavaan.

Kaksi ja puoli kilometriä verkkoa

Kaloilla ei ole mitään mahdollisuuksia uudenaikaista troolaria vastaan: moderni kaikuluotain pystyy helposti paikantamaan parven kuin parven, tietokoneavustettu ohjaus tuomaan aluksen sen luokse – ja verkko, se saattaa olla jopa kaksi ja puoli kilometriä pitkä. Nykypäivän kalastusalus pystyy nostamaan päivässä saman verran saalista kuin vanhanmallinen laivue koko vuodessa.

Jättiläisverkkoon tarttuu usein muutakin kuin on toivottu: toisia kalalajeja, kilpikonnia, haita, rauskuja, jopa korallia. Paikoitellen jopa 90 prosenttia verkkojen sisällöstä saattaa olla muuta kuin sitä, mitä on lähdetty hakemaan. Tämä sivusaalis useimmiten kipataan kuolleena laidan yli takaisin mereen. Modernia kalastusta on verrattu siihen, että marjoja poimittaisiin kaatamalla koko metsä siinä sivussa.

Laittomat kalastajat tekevät muhkean tilin

Kalakantoja uhkaa myös laiton kalastus. On arvioitu, että laiton kalastus on maailman suurimpia rikollisbisneksiä ja että siinä pyörivät vuosittaiset summat mitataan useammissa kymmenissä miljardeissa dollareissa. IUU-kalastus (Illegal, Unreported and Unregulated) on lisäksi usein yhteyksissä muihin järjestäytyneen rikollisuuden muotoihin, esimerkiksi ihmiskauppaan: laittomien kalastusalusten miehistöt on usein koottu pakolaisista, joille ei makseta kunnollista palkkaa, joiden työskentelyolosuhteet ovat onnettomat ja joita pahoinpidellään toistuvasti.

Laiton kalastus vie viimeisetkin rippeet sieltä, missä kaloja on yritetty edes jollain tavalla suojella. Ja kun IUU-pyyntialuksen verkot ovat tulleet käyttöikänsä loppuun, ne useimmiten hylätään mereen, missä ne jatkavat aavekalastustaan vielä vuosikausia.

”Monien kalalajien populaatiot ovat pudonneet lähes puolella, kaikkein kalastetuimpien vielä huomattavasti enemmän.”

Köyhät rannikkoalueet kärsivät

Voisi kuvitella, että merten ylihyödyntämisellä ruokkisi yhden jos toisenkin nälkäänäkevän. Mutta kuten rahan laki toteaa, kauppaa kannattaa käydä siellä, missä tuotteesta saa parhaan hinnan. Siispä vaikka kala olisi peräisin Länsi-Afrikan vesiltä, se kannattaa kuitenkin rahdata Kiinaan käsiteltäväksi, tuoda sitten Eurooppaan ja myydä lähikaupan pakastimesta esimerkiksi Suomessa. Rikas pohjoinen täyttää lautasensa maailmaa matkanneella kalalla. Myös Kiinan nouseva keskiluokka on viime vuosina löytänyt kala-aterioiden riemut ja noussut yhdeksi maailman tärkeimmäksi kalan markkina-alueeksi.

Kehitysmaiden paikallisilta pienkalastajilta suuret troolarit vievät sen sijaan mahdollisuuden elinkeinonsa harjoittamiseen. Paikallisesti jatkojalostettu saalis voisi tuoda alueelle työtä ja toimeentuloa ellei katoaisi suurten pakastinlaivojen uumenissa horisontin taakse. Kalakantojen romahtaminen myös vaarantaa köyhien rannikkoalueiden ruokaturvan.

EU pelaa kaksilla säännöillä

Eurooppa on yksi tärkeimmistä kalan markkinoista sekä suurimmista kalastajista. Sen kalastuspolitiikasta sovitaan kaikkien jäsenmaiden kesken: kymmenvuosittain päivitettävä yhteinen kalastuspolitiikka (YKP eli Common Fisheries Policy, CFP) ohjaa EU-aluksia niin Unionin aluevesillä kuin niiden ulkopuolellakin.

Unionin ulkopuolella kalastavat EU-alukset toimivat kahdenvälisten kalastussopimusten nojalla, joita EU on solminut esimerkiksi Länsi-Afrikan, Tyynen valtameren ja Intian valtameren valtioiden kanssa. Sopimusvaltiot saavat rahallisen korvauksen siitä, mitä EU-maiden laivastot kalastavat.

Näihin sopimuksiin liittyi kuitenkin epäkohtia. Suurena taloudellisena mahtina EU on usein vahvemmassa neuvotteluasemassa kuin yksittäiset maat, joiden kanssa se vääntää kättä sopimuksen sanamuodoista. Ja koska kalat eivät kunnioita aluevesien rajoja, joutuvat valtiot esimerkiksi Länsi-Afrikassa peliteoreettiseen kilpailuun: jos yksi sallii kalastuksen, kannattaa muidenkin sallia, ettei niiden vesiä tyhjennetä naapurin puolelta käsin.

Aiempien vuosikymmenien sopimuksissa oli villin lännen makua, mutta sittemmin EU on muuttanut toimintatapojaan kestävämpään suuntaan. Keskeinen ongelma on yhä, ettei kaikkiin sopimuksiin ole määritelty sitovia enimmäisrajoja pyydettäville saaliille. Unionin omilla aluevesillä nämä rajat sen sijaan ovat. EU pelaakin kalastuksessaan kaksilla korteilla ja säännöillä.

Kampanja liikakalastuksen lopettamiseksi

Changemakerin Kadonneet eväät -kampanjan päävaatimuksena on juuri saada nämä sitovat enimmäispyyntimäärät kaikkiin EU:n tekemiin kahdenvälisiin kalastussopimuksiin. EU:n jäsenenä Suomi voi aktiivisesti edistää reilumpaa ja kestävämpää kalastusta Unionissa. Samalla EU voi näyttää muullekin maailmalle mallia siitä, miten liikakalastuksen valtavaa ongelmaa torjutaan.

Allekirjoittamalla Changemakerin vetoomuksen netissä osoitteessa www.kadonneetevaat.fi tai painamalla kampanjalakanaan oman kalasi voit olla vaatimassa loppua liikakalastukselle. Vetoomus luovutetaan loppuvuodesta kalastusasioista vastaavalle maatalous- ja ympäristöministerille Kimmo Tiilikaiselle. Se välitetään myös EU:n maltalaiselle kalastusasioiden komissaarille Karmenu Vellalle.

”Keskeinen ongelma on, ettei kaikkiin sopimuksiin ole määritelty sitovia enimmäisrajoja pyydettäville saaliille.”

LÄHTEET:

● Kari, Emma & Ranta, Kukka (2012), Kalavale. Into.
● WWF (2015), Living Blue Planet.
● FAO, Fisheries and Aquaculture Department, Statistics
● FAO (2014), The Value of African Fisheries
● Swarz, Sumaila, Watson & Pauly (2010) Sourcing seafood for the three major markets: The EU, Japan and the USA. Marine Policy 34, 1366-1373.