Vallankumous, joka ei muuttanut mitään
Arabimaissa on ollut laajoja mielenosoituksia 2010-luvulla, mutta niiden aikaansaama muutos on ollut hidasta tai olematonta. Irakin lokakuun vallankumous ei ollut poikkeus.
2010-luvulla arabimaissa on kuohunut, eikä sille näytä tulevan loppua. Vuoden 2011 arabikevään protestit ymmärretään usein aalloksi, joka vei monet Lähi-idän maat suurten yhteiskunnallisten muutosten äärelle. Lopputulokset ovat olleet hyvin vaihtelevia, ja jotkut maat ajautuivat sisällissotaan. Arabimaissa tapahtuneita kansannousuja tulisi tarkastella osana pidempää, historiallista jatkumoa. Monessa maassa demokraattinen oikeusvaltio on hyvin hauras, ja korruption kaltaiset ongelmat ovat yleisiä. Kysymykset siitä, mikä on esimerkiksi uskonnon ja valtion suhde, ovat jääneet ratkaisematta. Joissain tapauksissa sektarianismi eli yhteiskunnan jakautuminen sosiaalisiin ryhmiin uskonnon ja etnisyyden perusteella aiheuttaa hankaluuksia. Kolonialismi ja imperialismi ovat myös jättäneet jälkensä, ja niiden taakka näkyy monen maan yhteiskunnassa edelleen.
Myös Irakin tapauksessa vuosi 2011 oli protestien aikaa, mutta ne eivät johtaneet suuriin muutoksiin. Samat poliittiset eliitit, jotka olivat johtaneet maata vuodesta 2003 alkaen, pysyivät tiukasti vallassa. Vuoteen 2019 mennessä irakilaisten turhautuminen oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että satunnaiset mielenosoitukset kasvoivat maanlaajuiseksi, rauhanomaiseksi kansannousuksi, jota kutsutaan nimellä lokakuun vallankumous, ”thawrat tishreen”. Sisällissodan kauhut oli jo jätetty taakse, ja kansalaiset vaativat oikeuksiaan yhdessä rintamassa.
Vuoden 2019 kansannousun vaatimukset eivät eronneet merkittävällä tavalla aiemmista protesteista. Arki Irakissa on ollut aina hankalaa: sähköä säännöstellään heikon infrastruktuurin vuoksi, peruspalvelut eivät toimi ja työttömyys on laajamittaista. Ongelman ytimessä on korruptoitunut poliittinen eliitti, joka on ollut kyvytön tarjoamaan parannuksia arkeen ja pyrkinyt turvaamaan oman lähipiirinsä selustaa työllistämällä yksinkertaisimpiinkin virkoihin sukulaisiaan. Sen lisäksi valtion kassasta on aika-ajoin kadonnut rahaa, ja puolueiden suojeluksessa olevat militiat ovat aiheuttaneet turvattomuutta. Kansannousun monimuotoiselle joukolle oli selvää, että kyvyttömien eliittien oli lähdettävä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei se ollut niin yksinkertainen tehtävä.
Nuoret halusivat kaataa Irakin hallinnon
Mielenosoituksia seurannut Humam Hasan kertoo, miten nuoret nousivat kapinaan kaataakseen hallinnon kokonaan. ”Odotukset olivat korkealla, ja kansalaiset vaativat oikeuksiaan, kuten tasa-arvoista hallintoa mutta myös arjen asioita kuten työskentelymahdollisuuksia. He haluavat säilyttää kunniansa, sillä elinolosuhteet ovat ala-arvoiset.” Myös Hasan on omakohtaisesti kokenut korruption vaikutuksen – yliopisto-opinnoista huolimatta työn löytäminen on osoittautunut vaikeaksi, ja jopa pääkaupungissa peruspalvelut ovat heikot. Tulevaisuudennäkymät ovat nuoren miehen näkökulmasta kurjat.
Irakin tilanne ei ole kehittynyt tyhjiössä, vaan siihen on vaikuttanut erityisesti Saddam Husseinin diktatuurin kaatuminen vuonna 2003 sekä siitä seurannut miehitys. Amerikkalaisten johtama väliaikaishallinto muodosti poliittisen järjestelmän, joka perustui etnisyydelle ja uskontokunnalle. Mukanaan he toivat joukon Saddamin hallintoa paenneita poliitikoita, jotka nyt halusivat osansa valtatyhjiöstä. Baath-puolue kiellettiin ja Saddamin hallintoon osallistuneita virkamiehiä, poliitikkoja ja sotilaita estettiin osallistumasta uuteen hallintoon. Vaikka toimenpide kohdistettiinkin Ba’ath-puolueen jäseniin, se kuitenkin tuntui eniten sunniväestössä. Huolimatta siitä, että enemmistö Irakin väestöstä on shiioja, sunnit olivat olleet Irakin poliittista eliittiä aina Ottomaanien valtakunnasta saakka. Nyt moni menetti elinkeinonsa ja koki olonsa uhatuksi, kun amerikkalaisten valtaan nostamat shiia- ja kurdipoliitikot pääsivät päättämään tulevaisuudesta. Osa radikalisoitui, eikä tilanteen pelastaminen enää onnistunut, vaikka baathisteihin kohdistuvia rajoituksia peruttiinkin muutama vuosi myöhemmin. Jännitteet, halu turvata oman ryhmittymän selusta ja molemminpuoliset uhkakuvat sytyttivät sisällissodan.
Imperialistinen taakka näkyy myös Irakin nykytilanteessa. Amerikkalaisten hätäiset päätökset ja kyvyttömyys ymmärtää Irakin yhteiskunnallista tilannetta johtivat poliittiseen kulttuuriin, jonka keskiössä ovat uskonnolliset ja etniset identiteetit. Lokakuun 2019 kansannousu oli myös osoitus siitä, että Irakin sektarianistiset jännitteet ovat osin poliitikkojen luomia ja ylläpitämiä. Kansa haluaa asiapainotteista politiikkaa, jota kinastelu ja valtapelit eivät mahdollista. Toisaalta keskeisenä huolena on ollut myös ulkovaltojen, erityisesti Iranin sekä Yhdysvaltain vaikutteet hauraan Irakin sisäpolitiikassa. ”Iran ulos, Bagdad pysyy vapaana” olikin yksi lokakuun vallankumouksessa käytetyistä iskulauseista.
Mielenosoitukset eivät tuoneet muutosta
Humam Hasan menetti toivonsa mielenosoituksiin varsin varhain. ”Rauhanomaisia mielenosoittajia päin ammuttiin kaasupatruunoita ja luoteja. Pian huomattiin myös, että mielenosoittajien joukossa on myös valtapuolueiden lähettämiä agentteja, jotka pahoinpitelivät, kidnappasivat ja tappoivat mielenosoittajia.” Lokakuun vallankumouksessa ei ollut varsinaista johtohahmoa, sillä liikkeen keskeisimpiä henkilöitä katosi ja murhattiin. Satoja mielenosoittajia menehtyi hallituksen ja paramilitaaristen ryhmien käytettyä brutaaleja keinoja saadakseen mielenosoitukset päätökseen. ”Strategiat olivat jo tuttuja Saddamin hallinnon ajalta”, Humam Hasan summaa.
Lopputulemana oli kuitenkin Adil Abdul-Mahdin hallituksen eroaminen ja väliaikaishallinto, jonka keskeisenä tavoitteena oli uusien vaalien järjestäminen pikaisesti ja mielenosoittajiin kohdistuneiden rikosten tutkiminen. Kummassakin tavoitteessa kuitenkin epäonnistuttiin, sillä puolueet halusivat pelata aikaa valmistautuakseen vaaleihin, ja yritykset selvittää aiemman hallinnon osuutta mielenosoitusten väkivaltaisessa kukistamisessa lopetettiin vähin äänin.
Kun uudet vaalit viimein järjestettiin lokakuussa 2021, lähes tasan kaksi vuotta lokakuun vallankumouksesta, niihin kohdistui suuria odotuksia. YK kutsuttiin varmistamaan vaalien puolueettomuus ja sujuvuus, minkä lisäksi kansannousun seurauksena vaaleihin osallistui useita uusia puolueita. Lopulta vaalitulos ei kuitenkaan ollut erityisen vallankumouksellinen. Vain 41 prosenttia vaivautui edes äänestämään. Vaikutusvaltaiseen shiialaiseen sukuun kuuluvan Muqtada Al-Sadrin ryhmittymä sai jättipotin, ja siihen kohdistui suuria odotuksia. Al-Sadr on ollut äärimmäisen ristiriitainen poliitikko, joka on toisinaan kehottanut uskollisia seuraajiaan väkivaltaan esimerkiksi rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan, mutta aina toisinaan myös asettunut tukemaan mielenosoittajien vaatimuksia. Aiemmissa parlamenttikokoonpanoissa sadristien aikaansaavutukset ovat jääneet melko vähäisiksi.
Monen mielestä oikeat päätökset tehdään kuitenkin kulisseissa, eikä äänestäminen auta mitään. Jotkut taas katsovat, että ainoa vastaus on koko poliittisen eliitin täydellinen syrjäyttäminen. Humam Hasan kertoo, etteivät mielenosoitukset muuttaneet mitään. ”Jotkut palasivat koteihinsa, jotkut menettivät henkensä mieltä osoittaessaan. Toiset osoittavat yhä mieltään, mutta mikään ei muutu ja asiat vain pahenevat”.
Mikä on Irakin kohtalo?
On vielä vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tapahtuu – hallitusneuvottelut ovat jälleen venyneet kuukausien mittaisiksi, ja samat vanhat puoluejohtajat kinastelevat yhä keskenään. Muutosta voi tapahtua positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan, ja tällä hetkellä se näyttää hyvin hidastempoiselta prosessilta. Lokakuun vallankumouksesta syntyi joitain puolueita, joiden vaalimenestys jäi pieneksi. Ne yrittävät epätoivoisesti kamppailla korruption kulttuuria vastaan, mutta ovat myös riskissä ajautua sen syövereihin.
Suurin muutos on kuitenkin siinä, millainen käsitys kansalla on itsestään. Vaikka eliitit ovat läpi historian pyrkineet luomaan jakolinjoja kansanryhmien välille, lokakuun vallankumouksen yhtenäisyys kielii kansallisen identiteetin muodostumisesta. Kansallisten symbolien käyttö on ollut laajamittaista, ja toisaalta myös vallankumouksen keskeisimmät paikat ja marttyyrit ovat nousseet olennaiseksi osaksi Irakin historiaa. Kuvataide on kukoistanut erityisesti Bagdadin autotunneleissa, ja perinteinen irakilainen kansanrunous on täyttänyt kadut. Mielenosoitusten suru ja raivo ovat kollektiivisessa muistissa liittyneet osaksi tragedioiden jatkumoa.
Globaalin etelän maita ja etenkin Lähi-itää tarkastellessa kriisejä ja poliittista liikehdintää selitetään edelleen helposti uskonnolla. Se on tyypillistä myös Irakin tapauksessa. Identiteetteihin keskittyvä puhe on pitänyt oikeat ongelmat poissa poliittisten eliittien asialistoilta, ja samalla tavalla se estää ulkopuolisia ymmärtämästä globaalin etelän ongelmien monitahoisuutta ja laajoja syy-seuraussuhdeketjuja. Moni näkökulma, kuten esimerkiksi suurvaltioiden hyötyä tavoittelevat toimet hauraissa maissa jää edelleen havaitsematta. Myös kuvastomme on valitettavan yksipuolista, ja vajavainen ymmärryksemme näkyy usein niin poliittisissa ratkaisuissa kuin arkielämän kohtaamisissakin.
Lokakuun vallankumouksen kaltaiset protestiliikkeet eivät ole uniikki ilmiö, vaan vastaavanlaista kansalaistoimintaa on syntynyt monessa maassa. Arabikeväästä on nyt yli 10 vuotta, ja mielenosoitukset jatkuvat yhä. Niiden lopputulokset ovat kuitenkin olleet vaihtelevia – usein seurauksena on ollut joko lyhytaikainen muutos, syvempi kaaos tai sisällissodan alkaminen. Vain Tunisiassa mielenosoitusten tavoitteita on saavutettu pidemmällä tähtäimellä. Monessa Lähi-idän maassa oikeusvaltion periaatteet eivät edelleenkään toteudu, muutos näyttää hyvin hitaalta ja takapakkia tulee säännöllisesti. Taustalla on monia tekijöitä, jotka linkittyvät toisiinsa ja ovat tiiviisti juurtuneet maiden poliittiseen kulttuuriin. Arabikevään muisto kertoo toisaalta siitä, miten syviä monimutkaisia ongelmat ovat, mutta myös kansan pyrkimyksistä kohti parempaa huomista.
Artikkeli on julkaistu Globalisti-lehden numerossa 1/2022