Näin tehdään nälänhätä
YK:n määritelmän mukaan nälänhätä on tilanne, jossa 20 prosenttia ihmisistä saa vähemmän kuin 2100 kilokaloria päivässä, 30 prosenttia lapsista on akuutisti aliravittuja ja nälkään kuolee kymmenestä tuhannesta ihmisestä päivittäin kaksi aikuista tai neljä lasta. Maailmassa tuotettavalla ruualla voitaisiin ruokkia 10 miljardia ihmistä, ja silti osa meistä näkee nälkää. Syy paradoksiin piilee politiikassa. Juttu on julkaistu Globalistissa 1/18.
Nälänhätä ei ilmesty yllättäen, vaan sitä on edeltänyt ruokaturvan romahtaminen luonnonkatastrofien ja yhteiskunnallisten mullistusten vuoksi. Kuivuutta ja muita luonnonilmiöitä voidaan harvoin estää, mutta nälkää aiheuttavaa politiikkaa muuttamalla voimme toimia sen puolesta, että nälänhädät siirtyisivät historiaan.
Rauha on ruokaa
Konflikti pitää nälänhädän hengissä. Yhteiskunnan järkkyessä ja infrastruktuurin tuhoutuessa ruokaa ei voida tuottaa, kuljettaa ja varastoida entiseen tapaan, jolloin ravintoa voi olla riittävästi, mutta ihmiset eivät pääse sen äärelle. Konflikti vaikeuttaa myös kansainvälisen ruoka-avun pääsemistä perille, ja pahimmillaan sodan osapuoli voi tuottaa nälänhädän tarkoituksella heikentääkseen vastustajiaan. Esimerkiksi Somaliassa vuonna 2011 nälänhätää oli enemmän terroristijärjestö Al-Shabaabin hallitsemilla alueilla, kun terroristijärjestö ei päästänyt avustusjoukkoja aluelleen, vaan katsoi nälänhädän olevan “silkkaa propagandaa”.
Nälänhätä on merkki diplomatian ja kansainvälisen yhteisön epäonnistumisesta, sillä vaikka ruokaturvan romahtamista voidaan ennakoida, ei kansainvälinen yhteisö aina herää tarpeeksi nopeasti toimimaan. Jemenin ollessa nälänhädän partaalla keväällä 2017 oli taustalla pitkittynyt sisällissota. Kun kauppasaarto lamautti tuontiruuasta riippuvaisen maan ravinnonsaannin ja maan sisäiset ryhmät estivät avustusjärjestöjä pääsemästä perille, pystyttiin ajoittain ruokkimaan seitsemästä miljoonasta nälkää näkevästä ainoastaan kolme miljoonaa. Norjan Pakolaisavun johtaja Jan Egeland kuvasikin tilannetta “suunnattomaksi kansainvälisen diplomatian tappioksi”.
Biopolttoainetta vai ruokaa?
Jos ruokakasveja käytetään ravinnon sijaan polttoaineisiin, kallistuvat ruokien maailmanmarkkinahinnat. Erityisen vahingollista hintojen nousu on maailman köyhimmille, sillä he käyttävät suurimman osan tuloistaan ruokaan, ja heille pienetkin hintojen muutokset ovat merkittäviä. Lisäksi biopolttoaineisiin käytetään kasveja, jotka ovat usein tärkeä osa köyhimpien ruokavaliota, kuten maissia, vehnää ja kassavaa. Onkin havaittu, että perusruokalajikkeiden hintojen noustessa prosentilla maailman köyhimpien saama kalorimäärä vähenee puolella prosentilla. Erityisesti ruoan kallistuminen vaikuttaa naisiin, sillä he syövät usein perheensä viimeisinä ja vähiten.
Nälänhätien ehkäisemiseksi energiapolitiikassa tulisi siis etsiä ratkaisuja muualta kuin biopolttoaineista. Kuitenkin Euroopan unionin päätti vuonna 2008, että vuoteen 2020 mennessä 10 prosenttia liikenteen käyttämästä polttoaineesta olisi biopolttoainetta, ja tavoitetta on tuettu taloudellisilla kannustimilla, verohelpotuksilla ja tukiaisilla. Avustusjärjestö Oxfamin on arvioinut, että mikäli vuonna 2008 EU:hun tuotetun biopolttoaineen sijaan olisi kasvatettu vehnää ja maissia, olisi tällä määrällä voitu ruokkia vuoden ajan 127 miljoonaa ihmistä. On myös esitetty arvioita siitä, että jos EU:n ja Yhdysvaltojen tavoitteet biopolttoaineiden tuotannon lisäämisestä toteutuvat, tarkoittaa se 600 miljoonaa nälkäistä ihmistä enemmän vuoteen 2020 mennessä sekä huomattavia nousuja ruokien hinnoissa.
Maaoikeuksilla nälänhätiä vastaan
Vuonna 2009 samalla kun 5 miljoonaa etiopialaista eli kansainvälisen ruoka-avun varassa, toi Saudi-Arabia Etiopista hankkimallaan maalla kasvatettua riisiä. Kun liha on yhä suurempi osa monen ruokavaliota, ovat useat maat vuokranneet tai ostaneet viljelysmaata muista maista kasvattaakseen karjalleen ruokaa sekä tuottaakseen biopolttoaineita. Poliittisia perusteluja maan vuokraukselle tai myynnille ovat muun muassa ulkomaantulojen ja maatalouden kehitykseen tarvittavan asiantuntemuksen saanti valtion ulkopuolelta. Kuitenkin erityisesti köyhimpien ruokaturvan vuoksi pienviljelijöiden tukemista kestävään maatalouteen on pidetty suuromistajia parempana vaihtoehtona, sillä suuryrityksillä ei ole katsottu olevan samanlaista tarvetta pitää maaperästä huolta kuin paikallisilla viljelijöillä.
Nälänhätien taltuttamiseksi tarvitaankin maakauppojen sijaan maaoikeuksia, eli paikallisten yhteisöjen oikeuksia omistaa viljelemänsä maa. Tällä hetkellä kun puolesta maailman maaperästä vastaavat yhteisöt, jotka omistavat virallisesti tuosta maasta ainoastaan 10 prosenttia. Maaoikeudet vähentävät köyhyyttä, lisäävät yhteiskunnan vakautta, ja antavat näin ihmisille mahdollisuuden pitää huolta ruokaturvastaan. Tutkimuksissa onkin havaittu positiivinen korrelaatio maaoikeuksien ja nälän poissaolon välillä.
Jotta nälänhädät voisivat olla tuleville sukupolville tuntematon ilmiö, tulee politiikan muuttua monella tavalla. On tehtävä tehokkaampaa ilmastopolitiikkaa, sillä lämpötilojen noustessa kuivuus ja tuhoeläimet tuhoavat satoja. Globaalin talouden rakenteiden on suojeltava ruokamarkkinoita odottamattomilta hintojennousulta ja suuryritysten on otettava huomioon toiminnassaan ruokaturva. Lopuksi on myös hyvä muistaa, että myös päätös leikata kehitysapurahoja lisää nälänhädän riskiä. Kun kehitysavulla saadaan kestävämpää toimeentuloa maailman heikko-osaisille, ovat he myös paremmin suojassa nälänhädältä.