Muurin takaa: Hebron
Koululainen odottaa pääsyä tarkastuspisteen läpi.
Muurin takaa: Hebron
Sotilasvoimien läsnäolo ja ihmisoikeusrikkomukset varjostavat palestiinalaisten elämää Länsirannalla. Arkeen kuuluu kuitenkin myös kissavideoita, kahvilassa istumista ystävän kanssa ja omasta yrityksestä haaveilua.
Asun Hebronissa, Länsirannan suurimmassa kaupungissa. Jaan kolean asunnon viiden ihmisoikeustarkkailijan kesken. Aikaisin aamulla kolumbialainen tiimiläinen keittää kahvit ja minä nappaan mukaan kameran, muistiinpanovälineet, puhelimen ja passin.
Kadulla erotun muista ihmisistä, koska käytän metsästysliiviä muistuttavaa suojaa ja en peitä hiuksia huivilla. Sekä palestiinalaiset naiset, että naimisissa olevat israelilaiset siirtokuntalaisnaiset käyttävät huivia, vaikka sitovatkin sen eri tavalla. Julkisessa tilassa jotkut tuijottavat minua, mutta toiset toivottavat tervetulleeksi: ”Ahlan wa sahlan!”
Syön banaanin kävellessäni kohti tarkastusasemaa. Tarkkailen tunnin ajan, että palestiinalaiset lapset ja opettajat läpäisevät israelilaisten sotilaiden aseman ja aloittavat koulupäivän. Vietän Palestiinassa kolme kuukautta. Päivänä, jolloin saavuin Hebroniin, oli koulun edustan asemalla ammuttu palestiinalaisteini. Hän oli yrittänyt haavoittaa sotilasta.
Vapaaehtoisena ihmisoikeuksien puolesta
Hebronissa ei ole paljon ulkomaalaisia. Täällä asuu noin 280 000 palestiinalaista, 500 israelilaista siirtokuntalaista ja 1 500 sotilasta. Täällä ei ole kristillistä yhteisöä, kuten Betlehemissä ja Jerusalemissa. Lonely Planet -matkaoppaan mukaan Hebron on Länsirannan vaikea kaupunki.
Hebron jaettiin kahtia vuonna 1997. H1-aluetta hallinnoi palestiinalaishallinto ja H2-aluetta Israelin sotilasvoimat. Erikoiseen ratkaisuun päädyttiin siksi, koska israelilaisia siirtokuntia on perustettu keskelle Hebronia.
Kansainvälisen oikeuden mukaan siirtokunnat ovat laittomia, mutta Israelin lainsäädäntö sallii niiden perustamisen ja myöntää tukea niiden asukkaille. Sotilaiden tehtävä on hallinnoida H2-aluetta, ja vanhaa kaupunkia ympäröivätkin sotilaiden ylläpitämät tarkastusasemat.
Kirkkojen maailmanneuvosto lähetti minut Palestiinaan ihmisoikeustarkkailijaksi, koska siirtokuntalaisten ja sotilaiden läsnäolo on tuonut etenkin vanhan kaupungin H2-alueelle väkivaltaa ja rajoituksia liikkumiseen.
Ohjelmamme tekee yhteistyötä kansainvälisten organisaatioiden, kuten Unicefin ja Pelastakaa Lapset, kanssa. Tehtäväni on raportoida eteenpäin, jos oikeus koulutukseen, elantoon tai uskonnon harjoittamiseen estetään.
Israelilaiset sotilaat tekevät ruumiintarkastuksia moskeijaan meneville palestiinalaisille.
Ystävyyden uudet kuviot
Aamutarkkailun jälkeen kävelen vihannestorille ja ostan noin eurolla falafelin aikaiseksi lounaaksi. Jatkan basaariin ja moikkaan myyjiä. He loukkaantuisivat verisesti, jos en pysähdy vaihtamaan kuulumisia. Palestiinalaisessa kulttuurissa vieraanvaraisuus on tärkeää. Minulle tarjotaan teetä ja kahvia, kun törmään tuttuihin.
Parasta kahvia tekee ystäväni Saad. Hän on ottanut hoitaakseen isänsä yrityksen basaarissa. Isänsä tavoin Saad on hiekkataiteilija, joka loihtii hiekasta kuvioita erikokoisiin lasipulloihin. Saad on opiskellut sisustusarkkitehdiksi ja haaveilee oman yrityksen perustamisesta. Nyt hän opiskelee ranskaa hiekkakuvioiden tekemisen ohessa.
Koulupäivän jälkeen käyn tarkkailemassa tarkastusasemaa. Sitten pistäydyn kahvilassa ystäväni Hayan kanssa. Haya on ikäiseni nuori palestiinalaisnainen, joka on opiskellut englantilaista kirjallisuutta. Hän työskentelee arabian ja englannin kielen opettajana.
Juomme jääkahvia ja katselemme kissakuvia Instagramissa. Laulamme, kun kahvilassa soi Draken Hotline Bling. Meillä on paljon yhteistä, mutta olosuhteemme ovat silti erilaiset. Haya asuu perheensä kanssa, vaikka haluaa oman kodin. “Se tapahtuu vasta sitten, kun menen naimisiin”, Haya kertoo turhautuneena.
Haya ei voi tulla mukaani, kun matkustan vapaapäivänä Jerusalemiin. Palestiinalainen tarvitsee sinne erityisen liikkumisluvan, vaikka Itä-Jerusalem on osa Länsirantaa. Hayan on mentävä Jordanian kautta, jos hän matkustaa ulkomaille. Palestiinalaiset eivät saa lentää Israelissa sijaitsevan lentokentän kautta.
Ilopilkkuja hämärässä
Päivän hämärtyessä kävelen takaisin asunnolle. Tunnen oloni uhatuksi vain siirtokuntalaisten ja sotilaiden lähettyvillä. Hebronissa asuvat israelilaiset siirtokuntalaiset eivät pidä ulkomaalaisista vapaaehtoisista ja saattavat sylkeä, töniä tai yrittää vahingoittaa kameroita.
Minua ei huoleta kävellä kaupungin H1-alueella, jossa asuu vain palestiinalaisia. Kerran tuntematon mies kiitti siitä, että autan heitä vapaaehtoisesti. Hän antoi minulle suklaapatukan ja toivotti kaikkea hyvää. Suomalaisena minun on vaikeaa ottaa vastaan tuntemattomien vilpittömiä vieraanvaraisuuden eleitä.
Asunnolla käymme tarkkailijatiimini kanssa läpi päivän tapahtumat ja kirjoitamme päivittäiset raportit. Sitten syömme, nauramme ja yritämme hetken ajatella muuta kuin arkea oven ulkopuolella. Menemme nukkumaan aikaisin, koska herätyskello soi uudelleen aamukuudelta.
EAPPI-tiimi viettää aikaa palestiinalaisten lasten kanssa päivittäin.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän avustajana työskentelevä Mia Haglund toimi kolme kuukautta vapaaehtoisena EAPPI-ihmisoikeustarkkailijana Länsirannalla.
Juttu on ilmestynyt Globalistin numerossa 2/2016.