Kansalaisuudettomuus on kodittomuuden huippu

Kansalaisuudettomuus on miljoonien ihmisten elämää koskettava ongelma, joka olisi kuitenkin helposti ratkaistavissa. Mikä valtioita pidättelee?

Noin kymmenen miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa elää vailla kansalaisuutta YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n arvion mukaan. Kansalaisuudeton henkilö tarkoittaa sitä, ettei mikään valtio pidä häntä kansalaisenaan.

Käytännössä kansalaisuus tarkoittaa oikeutta perusoikeuksiin. Valtion tehtävä on taata perusoikeuksien toteutuminen, mutta se takaa ne vain kansalaisiksi tunnustamilleen ihmisille. Ilman kansalaisuutta ihmisen on hyvin vaikeaa koota kokoon elämän perusedellytyksiä. Esimerkiksi asunnon tai elannon hankkiminen, kouluttautuminen ja matkustaminen ovat suuria haasteita, eikä ihminen voi avata edes pankkitiliä, jos hänellä ei ole kansalaisuutta.

Kansalaisuuden voi saada joko vanhempien tai synnyinmaan perusteella, mutta joskus kansalaisuutta täytyy erikseen hakea.

Valtiot noudattavat kansalaisuuden määrittämisessä joko syntymä- tai periytymisperiaatetta. Jos lapsi syntyy esimerkiksi Yhdysvaltojen maaperällä, hän on automaattisesti oikeutettu Yhdysvaltojen kansalaisuuteen. Suomessa syntynyt ei sen sijaan saa automaattisesti kansalaisuutta, vaan lapsen kotimaa periytyy vanhempien kansalaisuuden perusteella.

Kansalaisuudettomuuden takana voi olla syrjintää

Kansalaisuudettomuuden syyt voidaan jakaa kahteen kategoriaan: tahattomaan ja tahalliseen. Tahattomassa kansalaisuudettomuudessa kyse on erikoistilanteista, joissa epäonnekkaiden sattumien kautta henkilö voi päätyä elämään kansalaisuudettomana.

Lapsi voi esimerkiksi jäädä vaille kansalaisuutta, jos hän syntyy periytymisperiaatetta noudattavassa valtiossa vanhemmille, joiden henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Sekään ei välttämättä riitä, että tiedetään lapsen äidin henkilöllisyys. Esimerkiksi Syyrian ulkopuolella synnyttäneen syyrialaisnaisen lapsi ei saa kansalaisuutta, mikäli isän henkilöllisyys ei ole selvillä. Kansalaisuudettomuus voi näin liittyä vahvasti myös naisten oikeuksiin.

Myös merkittävät maailmanpoliittiset tapahtumat voivat jättää ihmisiä vaille kansalaisuutta. Näin kävi esimerkiksi Neuvostoliiton hajotessa. Etenkin syrjäisillä seuduilla eläneet etniset vähemmistöt eivät välttämättä uusineet passejaan määräaikaan mennessä ja jäivät näin vaille kansalaisuutta. Myös Jugoslavian hajoamisen ja uusien valtioiden synnyn yhteydessä etenkin alueen romanivähemmistöön kuuluvia jäi vaille kansalaisuutta vaadittujen paperien puuttuessa.

Kansalaisuus voidaan jättää antamatta myös rodun tai etnisyyden perusteella. Esimerkiksi Myanmarin kansalaisuus perustuu etnisyyteen, mutta hallinto ei tunnusta kaikkia maassa eläviä väestöryhmiä. Rohingyat ovat suurin yksittäinen tunnustamaton Myanmarissa elävä etninen vähemmistö. Miltei puoli miljoonaa rohingyaa elää vailla kansalaisuutta ja sen mukanaan tuomia perusoikeuksia.

Ongelman korjaaminen olisi helppoa

Kansalaisuudettomuuden ongelmaa ratkaistaessa tulee ensinnäkin varmistaa, ettei enempää ihmisiä joudu kansalaisuudettomaksi. Tämän lisäksi valtioiden tulee luoda prosessi, jossa nyt vailla kansalaisuutta elävät henkilöt tunnustetaan.

UNHCR kehottaa valtioita tunnustamaan automaattisesti niiden maaperällä syntyneet tuntemattomat lapset kansalaisikseen sekä helpottamaan kansalaistensa pääsyä tarvittavaan dokumentointiin. Jos valtio on hajoamassa, kansalaisuusprosessiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Myös kansalaisuudettomuutta tuottava syrjivä lainsäädäntö on lopetettava.

YK:n tavoite on ratkaista ongelma lopullisesti vuoteen 2024 mennessä, mutta tähän mennessä vain Kirgisia on onnistunut tavoitteessa. Onnistumisessa keskeisessä roolissa ollut kirgisialainen asianajaja ja ihmisoikeusaktivisti Azizbek Ashurov toteaa, että kansalaisuudettomuuden lopettaminen on oikeastaan yksinkertaista ja jopa valtioiden intressien mukaista. Vuonna 2019 Ashurov sai YK:n myöntämän Nansen-pakolaispalkinnon omistautumisestaan kansalaisuudettomuuden vastaiselle työlle.

Viime kädessä kansalaisettomuuden lopettaminen ei vaadi kuin poliittista tahtoa – ja kenties ripauksen inhimillisyyttä.

Artikkeli on julkaistu Globalisti-lehden numerossa 2/2020