Länsimainen vapauskäsitys horjuu, kun huiveihin kajotaan

Uskonnollisia symboleita kieltävät lait ovat jälleen nousseet keskusteluun Euroopassa. Ne kohdistuvat erityisesti musliminaisiin, mutta heitä ei kuunnella lakeja valmistellessa.

Viime vuoden huhtikuussa Ranskan senaatin edustajat äänestivät niin kutsutun antiseparatistisen lakialoitteen puolesta, joka kieltäisi alle 18-vuotiailta muslimitytöiltä oikeuden käyttää päähuivia eli hijabia julkisilla paikoilla. Lisäksi se estäisi huivia käyttäviä vanhempia osallistumasta kouluretkille. Lakia ei lopulta hyväksytty sellaisenaan, mutta äänestys nosti jälleen maailmanlaajuiseksi keskustelunaiheeksi musliminaisten oikeuden käyttää huivia.

Lakialoite on jatkumoa Ranskan monimutkaiselle suhteelle uskonnon, etenkin islaminuskon, kanssa. Vuonna 2004 Ranska ensimmäisen kerran kielsi näkyvien uskonnollisten tunnusmerkkien pitämisen valtion työpaikoilla kuten kouluissa. Joidenkin väitteiden mukaan opettajien aika kului uskontoon liittyvien erimielisyyksien selvittämiseen, ja siksi laki kielsi uskonnolliset tunnusmerkit, kuten isot ristit, kipat, turbaanit sekä päähuivit. Lisäksi lakia perusteltiin Ranskan laïcité-periaatteella, jonka mukaan valtio ja uskonto on pidettävä tiukasti erillään.

Kuusi vuotta myöhemmin Ranska kielsi kasvot peittävän vaatetuksen julkisilla paikoilla – eli käytännössä niqabin ja burkan, vaikka niitä ei nimeltä mainita. Niqabin ja burkan käyttäjiä on Euroopassa joitain tuhansia, ja he ovat pieni vähemmistö musliminaisista. Kasvot peittävä vaatetus on nykyään kielletty myös mm. Tanskassa ja Belgiassa. Lisäksi aiheesta on ollut poliittista keskustelua monessa maassa, myös Suomessa. YK:n ihmisoikeusneuvosto on todennut, että kiellot rikkovat uskonnonvapautta sekä voi rajoittaa naisten liikkumista entisestään.

Vuonna 2020 Belgian perustuslakivaliokunta linjasi, ettei päähuivin kieltäminen yliopistoissa riko uskonnonvapautta, ja jotkut yliopistot päätyivät kieltämään päähuivit niiden tiloissa. Nuoret musliminaiset nousivat kaduille osoittamaan mieltään. Kiellot tuntuvat kovimmin muslimiväestössä. Huivit ovat keskeinen osa pukeutumista niille musliminaisille, jotka eivät halua vieraiden näkevän hiuksiaan.

Hunturajoitusten takana kytee pelkoa ja tietämättömyyttä

Miksi Euroopassa on tarvetta rajoittaa ja säädellä erityisesti musliminaisten oikeutta pitää päähuivia tai kasvoja peittävää huntua? Huivikysymystä tutkinut filosofian tohtori Johanna Konttori kertoo, että tarve kontrolloida islamin uskoon liittyviä symboleita voi johtua monista eri syistä. “Yksi syy on poliittisen (tai radikaalin) islamin leviämisen pelko. Se oli yksi perustelu myös Sveitsissä, missä vuonna 2009 kiellettiin uusien minareettien rakentaminen.”

Etenkin kasvot peittävä huntu nähdään osoituksena vähintään mahdollisesta radikalisoitumisesta. Vaikka musliminaiset käyttävät kasvohuntua monista eri syistä, erityisesti kuva ISIS-terroristijärjestöön liittyneistä naisista kasvohuntuineen ovat vaikuttaneet eurooppalaisessa huntukeskustelussa. ”Yksi, ei välttämättä julkilausuttu perustelu on nähdäkseni näkyvyys. Minareetit ja huivit tekevät islamin eurooppalaisessa katukuvassa näkyväksi. Myös Euroopassa tehdyt terrori-iskut ovat eittämättä nostattaneet epäluuloa ja pelkoa.”

Islamiin ja terrorismiin liittyy monenlaisia harhaluuloja. Islamin usko yhdistetään automaattisesti sen äänekkäisiin äärimuotoihin, kuten salafismiin ja jihadismiin. Media harvoin kuvaa maltillisten muslimien tavallista elämää tai huomioi sitä, miten muslimit ympäri maailman ovat tuominneet ääri-islamististen ryhmien teot. Asenteet liittyvät syyskuun 2001 terrori-iskuun ja Yhdysvaltain julistamaan terrorisminvastaiseen sotaan, jonka seurauksena islaminvastaiset asenteet ja viharikokset ovat lisääntyneet länsimaissa. Esimerkiksi “terrorismi”-termin käyttö on kasvanut englanninkielisissä medioissa syyskuun 2001 jälkeen, vaikka terrori-iskuja oli länsimaissa paljon enemmän 1970–80-luvuilla. Nykypäivänä terrorismi ymmärretään erityisesti islamiin liittyväksi ja länsimaihin kohdistuvaksi ilmiöksi. Global Terror Index -raportin mukaan suurin osa maailman terrorismista tapahtuu kuitenkin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueilla, Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jolloin ääri-islamistien suurimmat uhrit ovat muut muslimit.

Konttori kertoo, että päähuiviin ja erityisesti kasvohuntuun liittyy myös ajatus siitä, ettei se ole naisen oma valinta, vaikka tutkimusten mukaan nainen saattaa valita käyttää kasvohuntua vastoin miehensä tai perheensä toivetta. Myös Ranskassa kieltoja on perusteltu sillä, että ne ovat uhka naisten oikeuksille. Konttori muistuttaa, että ”huivin käyttäminen jakaa myös muslimeita, eikä huivin käytöstä ole olemassa yksiselitteistä uskonnollista määräystä. Läheskään kaikki musliminaiset eivät peitä päätään, ja Eurooppaan on muuttanut naisia myös sellaisista maista, missä huivin käyttö on ollut pakko ja se on ollut heille ahdistavaa. Osalle musliminaisista kiellot takaavat sen, ettei kukaan voi pakottaa heitä peittämään päätään tai kasvojaan. Osa musliminaisista kannattaakin lakeja.”

Huivi on monille osa identiteettiä

Valtiollinen huivipakko on vain Iranissa ja Afganistanissa, mutta myös alueelliset ja kulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten huivin käyttöön suhtaudutaan. Vaikka vallankäytön kysymykset ovatkin oleellisia, on vaarallista muodostaa yksioikoinen ja pelkistävä kuva niistä kirjavista syistä, jonka vuoksi musliminaiset käyttävät huivia. Myös huivin käyttäminen voi olla tapa ilmaista omaa identiteettiään, korostaa toimijuutta ja vapautua ympäröivän yhteiskunnan asettamista paineista. Lisäksi hijabilla on usein sitä käyttäville musliminaisille henkinen merkitys.

Nuorten Muslimien Foorumin Rasha ElMansuri kertoo, että hänelle huivin käyttö oli oma valinta, joka tuntui oikealta, kun hän oli tutustunut sen taustaan tarkemmin. Nyt hijab on keskeinen osa hänen identiteettiään, ja hän kutsuu sitä kruunukseen. ElMansurin mielestä huivikiellot rikkovat naisten oikeuksia, mutta ovat toisaalta myös hiukan koomisia. ”Miksi huiveja ei sallittaisi, jos huput ja pipot ovat kuitenkin normaali osa pukeutumista?”

Vaikka hijab usein kytkeytyy eurooppalaisessa keskustelussa nimenomaan päähuiviin, arabian kielen sana ”hijab” tarkoittaa kirjaimellisesti verhoa tai estettä, ja Koraanissa se esiintyy monissa erilaisissa yhteyksissä. Termillä kutsutaan nykypäivänä tulkintoja pukeutumis- ja käyttäytymissäädöksistä. Hijabiin kuuluu päähuivin lisäksi muun muassa väljä, peittävä vaatetus ja hillitty puhetyyli, jotka koskevat myös miehiä. Moni muslimi kokee hijabin noudattamisen uskonnollisesti tärkeäksi, mutta ymmärrys siitä, mitä hijabiin lopulta sisältyy, vaihtelee merkittävästi.

Kieltoihin liittyen musliminaisten omaa ääntä on kuultu kovin vähän. ”Huivia tai kasvohuntua käyttäviä naisia kuultiin varsin vähän vuosien 2004 ja 2010 Ranskan lakien valmisteluprosesseissa. Huiveista ja kasvohunnuista kuultiin uskonnollisia johtajia (miehiä), poliitikkoja, järjestöjohtajia (ei muslimeita), juristeja ja niin edelleen. Päähuivin kieltämistä kouluissa vastustivat myös muiden uskontokuntien kuin islamilaisten yhteisöjen johtajat”, Konttori kertoo.

Belgiassa ja Ranskassa on viime vuosina ollut useita huivikieltoja vastustavia mielenosoituksia, ja sosiaalisessa mediassa on kampanjoitu muun muassa #HandsOffMyHijab-tunnisteella (suom. Näpit irti hijabistani). Nuoret musliminaiset ovat argumentoineet omien ihmisoikeuksiensa puolesta, mutta myös valmistautuneet löytämään luovia ratkaisuja ja käyttämään ei-uskonnollisiksi tunnistettavia päähineitä, mikäli tilanne sitä vaatii. Rasha ElMansurin mukaan kiellot huolettavat musliminuoria ja ajatus huivin poistamisesta tuntuu ahdistavalta, mutta hänen mielestään ratkaisuna on pelon sijaan dialogi ja kansalaistoiminta. ”Tytöissä on voimaa, mutta he tarvitsevat kannustusta ja tilaisuuksia kertoa mielipiteensä”, ElMansuri summaa. Hän toivoisi, että dialogia voitaisiin käydä erityisesti niiden kanssa, jotka näkevät päähuivit naisten oikeuksia loukkaavina.

Konttori näkee, että myös huivikiellot “ovat yksi tekijä siinä, että monet muslimit kohtaavat syrjintää, epäluuloja, jopa vihaa. Kiellot luovat osaltaan kuvaa, etteivät huivia tai kasvohuntua käyttävät musliminaiset kelpaa (näkyvinä) muslimeina osaksi Eurooppaa. Heidät nähdään vieraina, vaikka he olisivat esim. Ranskan kansalaisia.” Tällainen ajattelu heijastelee piirteitä esimerkiksi Ranskan siirtomaa-ajoilta, kun siirtomaiden muslimiväestöä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina ja naisia muun muassa pakotettiin luopumaan huivista. Samalla unohdetaan osa eurooppalaista historiaa, johon on kuulunut paljon erilaisia uskonnollisia ja kulttuurisia päähineitä aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Kristillisiä huntuja näkee myös nykypäivänä, etenkin nunnien käytössä.

Suomessa huiveihin on osittain jo totuttu

ElMansurin mielestä tilanne on Suomessa kuitenkin hyvä, ja huiveihin on jo suurimmaksi osaksi totuttu, vaikka vastustustakin kohdataan. Jos keskustelu huivikielloista käynnistyisi Suomessa, hän uskoo, että myös monet uskonnottomat puolustaisivat oikeutta käyttää uskonnollisia päähineitä. ”Olemme onnekkaita, sillä suomalaiset eivät yleensä arvostele sinua pukeutumisen mukaan. Myös muslimien tulisi ymmärtää olevansa yksilöitä pelkän vähemmistöstatuksen sijaan.” ElMansurin mielestä ratkaisu löytyy musliminaisista itsestään – kun he löytävät voimansa ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun, ymmärrys islamista lisääntyy. Myös Nuorten Muslimien Foorumin toiminta tähtää musliminuorten itsetunnon kehittämiseen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kasvattamiseen.

Konttorin ja Rashan haastatteluista käy ilmi musliminaisten ajatusten ja kokemuksien moninaisuus. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla muslimi tai yhtä oikeaa islamin uskoa, vaikka mediassa islam esitetään usein yhtenäisenä. Nykypäivän yksinkertaistava, terrorisminvastainen diskurssi sekä huivikiellot voidaan nähdä olevan osana jatkumoa kolonialistisesta perinteestä hallita ja säädellä muslimiväestöjä sekä ylläpitää heistä kuvaa “vaarallisina muina”. Vastaavia pukeutumista rajoittavia toimia ei kohdisteta muihin uskontoihin, elämäntapoihin tai ideologioihin Länsimaissa. Taustalla voi Konttorin mukaan olla epäluuloja, huolia, stereotypioita ja pelkoa, mutta kiellot eivät aina välttämättä toimi toivotulla tavalla. “Asia on varsin monitahoinen, eikä huivikielloissa ja –keskusteluissa ole kyse pelkästä huivista tai kasvohunnusta”, Konttori tiivistää. ”Huivikeskusteluun yhdistyy monia tunteita herättäviä teemoja. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka hyvin huivikielto pureutuu asian ytimeen eli esimerkiksi ääri-islamin leviämisen estämiseen. Jos jotakin, se voi entisestään vieraannuttaa muslimeja länsimaista, kun heitä ei nähdä täysivaltaisina maan kansalaisina, ja siten mahdollistaa radikalisaatiota.”

Huivikiellot asettavat länsimaat keskeisten kysymysten äärelle pohtimaan vapauden käsitettä, joka mielletään yhdeksi länsimaisten demokratioiden kantavista tekijöistä. Kysymys kuuluu, kenellä on oikeus ja vapaus päättää omasta pukeutumisestaan ja, vaikuttaako näihin oikeuksiin henkilön etninen ja uskonnollinen tausta. Länsimaissa ymmärretään, ettei ketään voi pakottaa pitämään huivia vasten tahtoaan, mutta eikö meidän samalla pitäisi ymmärtää, ettei ketään voi myöskään kieltää pitämästä huivia, etenkin kun kielto kohdistuu lähinnä yhteen uskontoryhmään. Eikö tavoitteena pitäisi olla yksilön oikeus ja vapaus valita käyttää tai olla käyttämättä huivia?

Fakta:

• Yleiskielessä hijab tarkoittaa usein päähuivia. Hijabin periaatteisiin kuuluu yleensä naisilla vartalon ja hiukset peittävä pukeutuminen sekä maltillinen käytös.
• Myös miehillä on omat hijab-periaatteensa.
• Abaya on väljä, naisten käyttämä mekko, jossa voi olla myös kiinteä päähuivi.
• Niqab on abayaan kiinnitetty tai erillinen kasvohuntu, joka jättää silmät näkyviin. Se on huomattavasti harvinaisempi kuin pelkkä päähuivi.
• Burka peittää naisen kasvot ja kehon kokonaan ja silmien kohdalla on ristiverkko. Sitä käytetään lähes ainoastaan Afganistanissa.

Artikkeli on julkaistu Globalisti-lehden numerossa 1/2022