Kotona Intiassa

Heinäkuun puolessa välissä kone laskeutui kuusi tuntia myöhässä Intian kuudenneksi suurimpaan kaupunkiin, ja ruuhkaiset kadut toivottivat tervetulleeksi seuraavan kuuden kuukauden kotiin.

Sade ropisi auton ikkunaan samalla, kun ruuhkat vaihtuivat kansallispuiston hiljaisuuteen ja koitin käsittää, mihin olin yhtäkkiä tupsahtanut kesäisen Suomen keskeltä.

Auto pysähtyi yhden Intian arvostetuimman yliopiston porteilla ja opiskelijahostellin aulassa sain kädenosoituksen oikeaa hissiä kohti. Kahdeksan kerrosta täynnä huoneita ja minulla oli avain yhteen niistä. Eksyin ennen kuin löysin huoneeni ja eksyin uudestaan, kun koitin löytää tieni takaisin aulaan.

Ensimmäisenä iltana Intiassa oli kuuma, pimeä, väsynyt, nälkäinen ja hutera tunnelma. Makasin pimeässä huoneessa kovalla metallisängyllä ja tuijotin tulevan kotini seiniä samalla, kun koitin saada viilennystä kattotuulettimesta, joka täydellä tehollakaan ei saanut hikeä pysähtymään.

Kolme päivää myöhemmin kirjoitin puhelimen muistioon, että tuntuu kuin olisi elänyt kokonaan uuden elämän. Kahdessa viikossa aloin kutsua Chennain katuja kodiksi ja elämää Indian Institute Technology Madrasissa arjeksi.

Nyt on joulukuun alku ja tuijotan jälleen huoneeni seiniä. Pian on aika laskea seiniä peittävät kankaat alas ja jättää tämä kaikki seuraavaa asukasta varten. Siihen samaan lähtöpisteeseen, mistä oma aika täällä alkoi.

Ennen kuin Intiasta, tästä huoneesta ja näistä ihmisistä tuli koti ja turvasatama.

Kohti ihmisiä

Ennen Intiaan tuloa, en tiennyt maasta juurikaan. Osasin kuvitella liikenneruuhkat ja saasteet, olin nähnyt uutiset naisten heikosta asemasta ja ihmisistä, joita oli enemmän kuin missään muualla maailmassa. Olin lukenut nopeasti kasvavasta ja kehittyvästä maasta sekä kastijärjestelmästä, mutten todellisuudessa ymmärtänyt, mihin olin lähdössä.

Intia veti silti puoleensa. Lähtöpäätöksen äärellä jokin sisälläni liikahti paikoiltaan tavalla, että kaiken epävarmuuden keskellä tuleva tuntui selittämättömällä tavalla varmalta ja tarkoituksenmukaiselta.

Kaipasin ihmisten luo ja janosin kohtaamisia sekä yhdessä pysähtymistä. Halusin löytää toivoa toivottomuuden rinnalle ja etsiä asioita, jotka yhdistää ihmisiä enemmän kuin erottaa. Ennen kaikkea halusin löytää uskon yhteyteen, yhteiseen hyvään ja ihmisten haluun olla olemassa toisilleen.

Totta yhtä aikaa

Kun valitsin uskoa ihmisiin, valitsin uskoa juuri siihen, mitä olen ympärilläni viime kuukaudet saanut todistaa.

Intia on ollut ihmeellinen.

Olemme kulkeneet halki tämän maan ja sydän on pakahtunut siitä, miten usein on saanut hymyjä, katseita ja apuun ojennettuja käsiä. Kauneutta on ollut kaikkialla. Ohimenevissä keskusteluissa, kadun risteyksissä, ryppyyn kaartuvissa nauravissa silmäkulmissa ja hetkissä, joissa on kaikki, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan. Vieraanvaraisuus ja halu ottaa osaksi ovat saaneet tuntemaan tervetulleeksi.

Olen rakastanut ja saanut rakkautta enemmän kuin osasin koskaan kuvitella.

Samaan aikaan Intia on ollut myös kontrastien maa, jonka sisään mahtuu loputtomasti erilaisuutta.

On vehreää, hiljaista ja raikasta ilmaa, jota hengittää. On aaltojen pauhetta ja palmupuiden kahinaa. Kauniita auringonlaskuja ja saasteiden taakse piiloutuvia rakennuksia. Mahdollisuuksia ja mahdollisuuksien puutteita. Kilpailua ja rajoja, jotka estävät kaikkia kilpailemasta. Historian, perinteiden ja länsimaiden vaikutuksen risteyksiä. Liikenneruuhkia, tööttäyksiä, temppeleiden rauhaa ja kadulle pystytettyjä koteja. Rikkaita ja köyhiä, karua ja kaunista. Julmuutta, kipua ja kuolemaa.

Viimeisimmät reissuaskeleeni veivät Pohjois-Intiaan, missä ihastelin rikasta historiaa, kauniita yksityiskohtia ja majesteettisia rakennuksia. Näiden rinnalla hengitin tilastoissa punaisella vilkkuvia ilmansaasteita, laitoin korvatulpat korviin liikenteen seassa ja purin hammasta yhteen, kun paikalliset miehet häpeilemättä tuijottivat intensiivisesti mihin ikinä kuljinkaan. Roskat peittivät vesistöjä ja uutiset kertoivat suurien slummien elämästä, joissa asuvien mahdollisuudet elämässä ovat vähäiset.

Pohjois-Intiasta palattua ymmärsin jälleen paremmin, miten moni asia on Intiassa totta yhtä aikaa. Ja miten tärkeää on olla sulkematta silmiä kaikelle sille, mikä tapahtuu kauneuden rinnalla. Intiassa on vielä monia haasteita, jotka tulee tulevaisuudessa ratkaista.

Kunnes taas tavataan

Ihmiselämä ei riitä Intian tutkimiseen. Niin totesi moni paikallinen ja niin totean myös minä. Kuusi kuukautta tuntuu olemattomalta aikakäsitteeltä, mutta sen aikana kuitenkin opin ymmärtämään, miten yhtä yhtenäistä Intiaa ei oikeastaan ole. Maa jakautuu 29 osavaltioon ja alueiden lisäksi erilaisuutta muovaa muun muassa useat eri kielet, uskomukset ja perinteet. Voi olla kotoisin Delhistä tai Ootystä, ja tulla niin kovin erilaisesta Intiasta.

Intia on ihmeellinen väki- ja kulttuuririkas maa, joka kätkee kauneuden lisäksi syvässä olevia eriarvoisia rakenteita. Maa muuttuu vauhdilla ja nähtäväksi jää, minkä suunnan maa lopulta itselleen ottaa.

Kuudessa kuukaudessa Intia kuitenkin jätti jäljen, joka tuskin kulumallakaan haalenee kokonaan. Olen jättänyt itsestäni paloja Intiaan, joita tulen kaipaamaan niin, että johonkin kohtaan sydämessä alkaa sattua ikävä.

Olen maailman kiitollisin siitä, että sain kokeh sen, mitä viime kuukaudet ovat pitäneet sisällään ja kohdata kaikki ne ihmiset, jotka niin lämpimästi ottivat osaksi omaa elämäänsä.

Juttu on julkaistu Globalisti-lehden numerossa 1/2025