Matkapäiväkirja: Vaikuttamisakatemian matka Ugandaan 26.–31.10.

Kirkon Ulkomaanapu ja Helsingin seurakuntayhtymä järjestivät Vaikuttamisakatemian matkan Ugandaan viime lokakuussa. Matkalle lähti kansanedustajia useista eri puolueista, Kirkon Ulkomaanavun ja seurakuntayhtymän työntekijöitä sekä Changemakerin edustajana toiminut Heta pirttijärvi. Heta jakaa tässä matkapäiväkirjassaan kokemuksiaan Ugandasta ja Kirkon Ulkomaanavun työhön tutustumisesta.

Sunnuntai 26.10.

Entebben lentokenttä oli aamuyöstä hiljainen. Ilma oli lämmin ja kosteuden tunsi heti ensimmäisestä hengenvedosta, mikä oli tervetullutta lentokoneen kuivan ilman jälkeen. En juurikaan nukkunut matkalla, koska jännitys ja innostus tekivät minut levottomaksi. Onneksi ensimmäinen päivä oli kevyt ja meille oli varattu vapaa-aikaa lepäämiseen. Ajomatkalla Entebbestä Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan ja majoitukseemme oli vielä pilkkopimeää. Maisemien ihastelu sai jäädä myöhemmälle.

Illalla oli päivän ainut virallinen ohjelma. Tapasimme KUA:n omistaman sijoitusyhtiön FCA Investmentsin toimitusjohtajan Emmanuel Obworin sekä KUA:n paikallisia kumppaneita ja tukijoita. Opimme, että Ugandassa – kuten monissa kehittyvissä talouksissa – rahoitusmarkkinoilla on havaittavissa selvä kuilu: mikrolainat tavoittavat pienimmät yrittäjät ja viralliset rahoituskanavat puolestaan suuryritykset. Pienet ja keskikokoiset yritykset jäävät väliinputoajiksi, vaikka ne usein toimivat kansantalouksien moottorina. Perinteisempien kehitysavun keinojen rinnalla FCA Investments pyrkii tukemaan juuri näitä yrityksiä ja yrittäjiä paikallisten työpaikkojen ja yhteiskunnan peruspalveluiden luomiseksi.

Illasta jäi erityisesti mieleen Gerald Otimin, FCA Investmentsin tukeman Ensibuuko-yrityksen perustajan, tarina yrityksensä taustalla. Geraldista tuli vanhimpana poikana perheensä pää jo nuorena ja hän seurasi läheltä oman äitinsä taloudellisia haasteita liittyen erityisesti lainan saamiseen. Ratkaisu tilanteeseen löytyi yhdessä muiden kylän naisten kanssa perustetusta lainauspiiristä: jokainen osallistuja laittoi pienen summan yhteiseen kassaan, mistä oli mahdollista lainata rahaa hankintoja varten. Lainauspiirit ovat yleinen menettelytapa Ugandassa, joiden innoittamana Gerald rakensi fintech-yrityksensä, joka yhdistää nämä epämuodolliset lainausrakenteet viralliseen talousjärjestelmään.

Epävirallisen talouden rooli on keskeinen monissa Afrikan maissa, erityisesti tilanteissa, joissa kaupungistuminen etenee nopeasti ilman vastaavaa teollista ja infrastruktuurin kehitystä. Geraldin tarina konkretisoi, miten paikalliset innovaatiot syntyvät todellisista tarpeista.

Maanantai 27.10.

Rahoitusratkaisuista siirryttiin hyvin erilaiseen maailmaan, kun uusi viikko alkoi varhain KUA:n Ugandan maatoimistolta. Perehdyimme toiminnan painopisteisiin alueella – koulutus, pakolaiset sekä naisten ja nuorten oikeus toimeentuloon – jotka tulisivat pohjustamaan viikon vierailuja. KUA:n panos on kaikista vahvimmin koulutuksessa ja saimme nähdä pienen osan siitä, missä käytännön työ tapahtuu. Maatoimiston vieressä, värikkäässä “Solutions Hubissa” keskitytään nuorista itsestään syntyviin innovaatioihin, luovuuteen sekä erilaisten käytännön taitojen rakentamiseen. Pihalla, telttakatoksen suojissa oli käynnissä noin 30 oppilaan oppitunti. Pakolaistaustaisille nuorille suunnatut ohjelmat pyrkivät avaamaan ovia työmarkkinoille niin Ugandan sisällä kuin kansainvälisestikin. Yksi oppilaista jakoi hakeneensa ohjelmaan ystävänsä suosituksesta, joka oli onnistunut työllistymään koulutuksen myötä.

Myöhemmin saimme katsauksen Ugandan poliittiseen tilanteeseen ja kansainvälisiin suhteisiin Euroopan unionin edustuston tapaamisessa. Huolimatta tietyistä erimielisyyksistä EU pyrkii ylläpitämään hyviä suhteita ja produktiivista yhteisyötä maan kanssa. Ugandan hallinto ei kuitenkaan laita kaikkia muniaan samaan koriin ja on pysynyt avoimena erilaisille ystävyyksille, esimerkiksi Venäjän ja Kiinan kanssa. Tammikuussa 2026 Ugandassa käytiin vaalit, eikä vain yhdet sellaiset vaan kaikki presidentinvaaleista paikallisvaaleihin, mikä näkyi maan katukuvassa kaiken peittävinä vaalimainoksina. Suurimmat niistä kuuluivat maan istuvalle presidentille, joka on ollut vallassa jo noin 40 vuotta. Aiempien vaalien aikaan maassa on syttynyt väkivaltaisuuksia, mutta tällä kertaa niiltä on EU:n edustajien mukaan vältytty ja opposition on annettu kampanjoida yllättävänkin vapaasti. Valitettavasti tammikuussa vaalien yhteydessä huomasimme EU-delegaattien olleen arvioissaan liian optimistisia.

Tiistai 28.10.

Koitti matkan päivä, jota jännitin ja odotin eniten. Auringon vasta noustessa Entebben kattojen ylle olimme jo aloittaneet lähes neljän tunnin ajomatkan kohti Kiryandongon pakolaisasutusaluetta, jossa vierailimme UNHCR:n kenttätoimistolla, kouluilla ja vastaanottoalueella. Kiryandongossa yksin on yhteensä yli 100 000 pakolaista, kun koko Ugandassa pakolaisia on noin 1,9 miljoonaa.

Olin saanut etukäteen kuulla, että lapset pakolaisasutusalueella saattavat olla hyvin kiinnostuneita vierailijoista, mutta yllätyin silti kuinka innostuneen vastaanoton saimme: rohkeimmat lapset tulivat suoraan luoksemme, ujommat pitivät etäisyyttä, mutta pyörivät kuitenkin ympärillämme hymyillen. Koulurakennukset olivat muodoltaan pitkulaisia ja matalia, vaatimattoman näköisiä ja rakennettu tiilestä, joka oli yhtä punaista kuin rautapitoisten mineraalien värjäämä maa niiden juuressa. “No one has right to abuse or exploit you” luki kyltissä koulun pihalla. Arvojen ja oikeuksien opettamisella on alueen koulutusohjelmissa suuri painoarvo, mikä antaa avaimet omantunnon rakentamiselle ja valintojen tekemiselle elämässä.

Tilojen vähäisyyden vuoksi luokkahuoneet olivat ääriään myöten täynnä opiskelijoita. Kolmelle hengelle tarkoitetun pulpetin ääressä saattoi istua kahdeksan oppilasta ja jotkut kuuntelivat oppitunteja ikkunoiden kautta, kun luokkaan ei enää mahtunut sisään.

Sain mahdollisuuden haastatella neljäätoista lasta heidän elämästään ja arjestaan. He kertoivat tulevaisuudenhaaveistaan: halusivat lääkäreiksi, piloteiksi, poliitikoiksi ja taksikuskeiksi. He unelmoivat kuten lapset kaikkialla ja olivat täynnä elämäniloa. Samanaikaisesti lapset kuitenkin kertoivat samasta todellisuudesta vähäisten resurssien kanssa, minkä olimme jo nähneet. Tilaa opiskella ei ole tarpeeksi ja myös koulutarvikkeista, kuten vihkoista, kynistä ja kirjoista on pulaa. Moni kertoi kävelevänsä pitkiä matkoja kouluun, usein ilman aamupalaa ja toisinaan ilman lounastakin. Tyttöjen kohdalla kuukautishygieniatarvikkeiden puute vaikeuttaa koulunkäyntiä huomattavasti. Silti lapset sanoivat pitävänsä koulusta ja kokevansa olonsa siellä turvalliseksi. Yksi poika kysyi miten aiomme auttaa, nyt kun olemme täällä vierailleet. Toivoin, että olisin voinut luvata jotakin konkreettista, mutta en pystynyt muuta kuin antamaan sanani siitä, että veisimme viestiä näkemästämme eteenpäin Suomessa.

Positiivista oli päästä näkemään kaksi uutta koulurakennusta, jotka alueelle oli hiljattain KUA:n rahoituksella avattu helpottamaan luokkakokojen kanssa. Tuntui hienolta nähdä, että apu KUA:n kautta löytää perille ja että kaikki työntekijät olivat paikalta palkattuja ja osa itsekin paikolaistaustaisia.

Keskiviikko 29.10.

Keskiviikkona oli matkan toinen niin kutsuttu kenttäpäivä, joka suuntautui Mityanan naisten osuuskuntaan, jota KUA on jo pitkään tukenut Naisten Pankin kautta. Naiset ottivat meidät vastaan laulaen ja tanssien, osoitus siitä, että he iloitsivat saapumisestamme. Vastasimme itsekin kohteliasuuteen, mutta suomalaisen hillityllä tyylillä.

Opimme osuuskunnan toiminnasta, missä pienviljelijät saavat tukea muun muassa maissinviljelyyn,kanojen kasvattamiseen ja kananmunien myymiseen. Naiset kertoivat yrittäjyydestään sekä taloudellisen tilanteen paranemisesta. Ilokseni kaikki äänessä olleet myös kertoivat lastensa käyvän koulua. Heidän tarinoistaan henki sitkeys ja keskinäinen yhteisöllisyys. Eräs seurueemme jäsen kysyi, mitä miehet tekivät yhteisössä tai kotona ja kävi ilmi, että naiset hoitavat pitkälti kaiken. Lyhyt hetki, jonka aikana naiset pääsivät vuodattamaan tunteitaan asiasta, tuntui voimaannuttavan heitä.

Illalla tein vielä oman vierailuni Prospect Initiative -nuorisojärjestön luo. Keskustelut järjestön perustajan, Hassan Ndugvan sekä viestintävastaavan, Kabuulwa Muzafalun, kanssa olivat pysäyttäviä. He kuvasivat nuorten aikuisten todellisuutta Ugandassa: vakava työttömyys ja siitä seuraava köyhyys sekä epätoivo saavat monet nuoret kääntymään rikollisuuden ja ekstremistiryhmien puoleen. He puhuivat “näennäisestä rauhasta”, mistä usein puhutaan myös negatiivisena rauhana. Se on suoranaisten konfliktien puutetta, jossa arki on silti täynnä jatkuvaa epävarmuutta ja rajoittavia tekijöitä. Pohdin itsekin matkan aikana, kuinka todellista rauha voi olla, jos huoltoasemilla täytyy seistä aseistettuja vartioita.

Järjestön edustajat kertoivat myös, etteivät he koe Ugandan olevan aidosti demokraattinen. Vaaleja järjestetään, mutta nuorten luottamus järjestelmään on heikko. Istuvan presidentin pojan mahdollinen valtaannousu tulevaisuudessa pelotti heitä ja he kuvailivat häntä julmaksi. Kun kuitenkin juttelin vanhemman ikäpolven edustajien kanssa, he olivat huomattavasti tyytyväisempiä nykytilanteeseen – he muistivat Idi Aminin aikaisen hirmuhallinnon ja kokivat nykyisen presidentin tuoneen mukanaan rauhan. Kuilu sukupolvien välillä oli ilmeinen ja näytti kuinka erilainen nuorten todellisuus voi olla.

Torstai 30.10.

Viimeinen täysi päivä Ugandassa sisälsi erilaisia korkean tason tapaamisia. UNHCR:n maatoimistolla kuulimme lisää Yhdysvaltojen rahoitusleikkausten vaikutuksista. Useiden sektorien rahoituksen pudotessa alle puoleen vuonna 2026 ollaan tilanteessa, jossa koulujen, opettajien ja ruokaturvan ylläpito on äärimmäisen vaikeaa ja jo ennestään niukat resurssit on venytettävä vielä ohuemmiksi.

Ugandan talous kehittyy kuitenkin positiiviseen suuntaan ja BKT kasvaa noin kuuden prosentin vuositahtia. Tilanne on johtanut siihen, että Uganda on nousemassa pois YK:n vähiten kehittyneiden maiden listalta, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että se menettää entisestään hauraimmille maille suunnattua tukea. Ugandan hallinnon tahtotila on pystyä rahoittamaan yhteiskunnan toimintaa enenevässä määrin itse, mutta herää kysymys, eikö olisi myös globaalin yhteisön vastuu tukea maata, joka on valmis pitämään rajansa auki kaikille turvaa ja tulevaisuudentoivoa etsiville. Katastrofi- ja pakolaisasioista vastaavan varaministerin, Lillian Aberin, vilpittömällä painolla lausuttu viesti “Don’t forget Uganda” kiteytti, kuinka olisi tärkeää tukea niitä tahoja, jotka humanitaaristen kriisien ja konfliktien keskellä kantavat vastuuta pakolaisten vastaanottamisesta, jotta ihmiset eivät joutuisi pakenemaan yhä kauemmas kotoaan.

Perjantai 31.10.

Paluumatkalla ehdin pohtia näkemäämme ja oppimaamme. Viikon aikana konkretisoitui, kenties kliseisesti, etteivät rahoitusleikkaukset ole vain numeroita budjettitaulukoissa, vaan ne näkyvät suoraan ihmisten elämässä: siinä, mahtuuko lapsi sisälle luokkahuoneeseen, saako pakolainen päivän aikana lämpimän aterian tai nuori aikuinen mahdollisuuden tienata oman elantonsa. Samalla matka jätti käteen myös varovaista toivoa, koska paikallisten toimijoiden sinnikkyys ja positiivisuus näkyi kaikkialla, missä vierailimme. Monien muiden tavoin olen suhtautunut kehitysyhteistyöhön skeptisesti, joten oli ilahduttavaa nähdä, että KUA:n kautta tuki välittyy konkreettisesti ja ennen kaikkea paikallisia toimijoita vahvistaen.

Vuosi 2026 tulee olemaan haastavin pitkään aikaan kehitysyhteistyön ja -avun sektorilla. Järjestöjen on jollakin tavalla kyettävä sopeutumaan äkkinäisiin ja merkittäviin leikkauksiin ja monipuolistettava rahoituspohjaansa. Monet tahot ovat olleet yksipuolisesti riippuvaisia Yhdysvaltojen rahoituksesta – tilanne korostaa kuinka tärkeää yhteistyön olisi nimenomaa vahvistaa paikallista kestävyyttä ja innovatiivisuutta.