Oppia Japanista – esteettömyys kaupunkisuunnittelussa
Vaihtokokemukseni Japanissa avasi silmäni sille, kuinka keskeisessä roolissa kaupunkisuunnittelu on saavutettavan yhteiskunnan kannalta. Suomella olisi Japanilta paljon opittavaa sokeiden ihmisten huomioimisessa.
Opiskelijavaihtoni Japanissa alkoi raahaten kahta isoa matkalaukkua Osakan alkusyksyn kuumuudessa. Jo tuolloin huomasin, kuinka lattioissa ja kaduilla kulki keltaisia, muhkuraisia reittejä, joihin matkalaukkujen pyörät tärähtelivät. Myöhemmin tajusin niiden olevan esimerkki siitä, kuinka Japani on esteettömällä kaupunkisuunnittelulla edistänyt koko yhteiskunnan saavutettavuutta sokeille.
Esteettömyydellä tarkoitetaan fyysistä ympäristöä, joka on kaikille saatavilla ihmisen toimintakyvystä riippumatta. Saavutettavuudella tarkoitetaan samassa merkityksessä esimerkiksi palveluita ja tietoa. Esteettömät rakennukset ja ulkoilualueet sekä esteetön julkinen liikenne ovat monesti edellytys palveluiden saavutettavuudelle. Esteettömyys ja saavutettavuus on kirjattu YK:n vammaissopimukseen, jonka tarkoituksena on taata vammaisille henkilöille yhdenvertaisesti ihmisoikeudet sekä perusvapaudet.
Japani ratifioi YK:n vammaissopimuksen vuonna 2014. Sokeille rakennetut keltaiset reitit ovat kuitenkin olleet tyypillinen osa Japanin katukuvaa jo pidempään. ”Tenji-laatat” ovat Saiichi Miyakin 1960-luvulla kehittämä keksintö sokeiden ja näkövammaisten liikkumisen helpottamiseksi. 1970-luvulla laattoja otettiin käyttöön juna-asemilla, ja 1980-luvulla niiden käyttö levisi Japanissa laajasti.
Nyky-Japanissa tenji-laattojen muodostamat reitit eivät kulje vain keskuksissa vaan vaihdellen myös hiljaisemmilla alueilla. Reitit kulkevat metro- ja juna-asemien läpi, osoittaen laiturilla tien täsmällisesti vaunun ovien aukeamiskodalle. Myös kaduilla reitit pysähtyvät bussipysäkeille ja osoittavat bussin ovien avautumispaikan. Järjestelmän tarkkuus yllätti minut täysin.
Saavutettavuuden edistäminen ei rajaudu vain tenji-laattoihin. Risteyksissä äänimerkit kertovat Suomen tavoin, onko jalankulkijoiden vuoro ylittää tie. Tajusin vaihtoni loppuvaiheessa, että Japanissa äänimerkit myös vaihtelevat ilmansuunnan mukaan. Metropysäkkini sisäänkäynnillä taas kuulutus ilmoitti kerta toisensa jälkeen sisäänkäynnin numeron. Kerran Kioton rautatieasemalla tajusin kuulutuksen kertovan vessojen sijainnin lisäksi erikseen, millä puolilla miesten ja naisten vessat olivat. Sain huomata vaihtoni aikana, että tenji-laatat, äänimerkit ja kuulutukset ovat keskeinen osa japanilaista yhteiskuntaa.
Vieraillessani paikallisessa lukiossa oppilaat kysyivät minulta, mikä Japanissa oli tullut minulle yllätyksenä. Kun kerroin yllättyneeni sokeiden huomioimisesta, oppilaat hämmentyivät. Eivätkö sokeiden reitit olleetkaan tavallinen asia kaikkialla? Heidän reaktionsa sai minut tajuamaan, kuinka tavallinen asia sokeiden huomioiminen Japanissa onkaan. Esteettömämpi kaupunkiympäristö voisi Suomessakin olla arkipäiväistä – sellaista, mihin kansalaiset eivät edes kiinnitä huomiota.
Japanin onnistumisien rinnalla on kuitenkin hyvä muistaa myös sen yhteiskunnalliset ongelmakohdat. Opiskellessani Kiotossa sain oppia paljon Japanin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Syntyvyysluvut ovat alhaiset, itsemurhaluvut ovat korkeat, päiväkotipaikkoja ei riitä kaikille ja sukupuolten välisessä tasa-arvossa on paljon korjattavaa. Myös esteettömyydessä on varmasti vielä runsaasti kehitettävää – sellaista, mitä en omassa asemassani edes huomaa.
Palattuani Suomeen kadut ovat näyttäneet osin tyhjiltä. Nyt, kun tiedän, millaista kaupunkisuunnittelu voisi olla, en voi olla huomaamatta sen epäkohtia. Vaikka Japanin yhteiskunnassa on vielä paljon kehitettävää, tässä asiassa muut maat voivat saada siltä arvokasta oppia.