Hypiksiä ja paviksia

Sain tänään kunnian toimia kanttorina vauvakirkossa. Uhkanamme oli ainainen pikkukaupungin pelko, jännitimme tuleeko paikalle ketään. Olin keksinyt hienoja säestyskomppeja mm. kappaleisiin ”Mä olen niin pienoinen”, ja ”Mä silmät luon ylös taivaaseen” ja toivoin kovasti kuulijoita paikalle.

Ja heitä tulikin. Yli 80. Vauvoja, sisaruksia, äitejä, isiä, mummoja, kummeja, vaareja… Pilvin pimein iloisia ja tyytyväisiä ihmisiä. Kaikki kirkonmenot suoritettiin kunnialla kaikkein pienimpien ehdoilla, lämpimässä hengessä. Koko vauvakirkon ajan soivat rytmimunat ja erilaiset kilkattimet, riemunkiljahduksia unohtamatta. Sain siis avukseni mahtavan orkesterin.

Kirkkohetken jälkeen seurakuntalolla odotti vielä pilttijatkot. Jossakin välissä eräs tuttuni pyysi minua pitelemään puolivuotiasta poikaansa päästäkseen itse vessaan. Se tuntui kaltaisestani vanhastapiiasta suurelta kunnialta. Mutta entäs jos lapsi alkaisikin vierastaa, kun olin hänen kanssaan kahden? Ehdin jo elävästi kuvitella kohta alkavan mahdottoman kirkunan. Mutta sitä ei tullutkaan. Poika vaan tirkisteli ihmeissään kenen syliin oli päätynyt ja naureskeli hassuille viihdyttämisyrityksilleni. Minut valtasi ihmeellisen vahva tunne luottamuksesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tuon vahvan tunteen siivittämänä aloin miettiä, millainen maailma olisikaan, jos lapset saisivat päättää. Tässä maailmassa aikuiset tekevät kaikki tärkeät päätökset. Onhan meillä aikuisilla kokemusta vaikka mistä. Mutta meillä on myös ennakkoluuloja, traumoja ja pelkoja. Huonoja kokemuksia, jotka pidättelevät meitä aivan liiaksi.

Miten helppoa aikuisen onkaan neuvoa lapsia: Muista olla aina kaikkien kaveri. Mieti miltä tuntuu, jos joku muu tekisi sinulle samoin. Leiki vaan sellaisia leikkejä, jotka ovat kaikkien mielestä kivoja. Älä roskaa luontoa. Jos satutat jotakuta, pyydä heti anteeksi. Muista, että vaikka kaikki ihmiset ovat erilaisia, he ovat silti aina saman arvoisia.

Muistatko sinä aina toimia näin?

Turvallisessa lapsen maailmassa hyvikset ovat todellisuutta ja pahikset asuvat vain mielikuvituksessa. Ihan yksinkertainen juttu. Paitsi ei aikuisille. Eikä niille lapsille, jotka joutuvat kokemaan aikuisten maailman liian varhain. Aikuiset ovat tehneet tästä maailmasta monimutkaisen. Ja monimutkaisemmaksi vain menee. Siitä on ennakkoluulottomuus ja luottavaisuus kaukana.

Jotkut on keksineet tosi hyvän idean olla pahiksia myös todellisessa elämässä. Ehkä kukaan ei ole kehottanut heitä lapsena miettimään, miltä jokin asia toisista tuntuu. Tai ehkä he eivät vaan ole koskaan tajunneet olevansa pahiksia. Ehkä he vain kuvittelevat olevansa jotain siltä väliltä. Paviksia tai Hypiksiä. Kai me olemme paviksia ja hypiksiä vähän kaikki. Hyvät ja pahat teot saa jokainen kuitenkin suhteuttaa itse.

Pieni lapsi nousee aina uudestaan jaloilleen kaaduttuaan, yrittäen entistä kovemmalla tarmolla elämässään eteenpäin, kohti hyvää elämää. Niin kai meidän vähän isompienkin olisi tehtävä. Jos kaikki osaisivat olla lapsenkaltaisia, kaikkien kavereita, ei ehkä kenenkään tarvitsisi kampanjoida aseviennistä tai koittaa tehdä maailmasta parempaa. Se olisi jo valmiiksi niin hyvä.

Ulla-Sisko Jauhiainen, tiimin pääkampanjavastaava