Miksei vieläkään ole rauhaa?

”Avaan television, uutiset alkaa. Maailma kiehuu, maailma pauhaa. Oioioioioi, miksei vieläkään ole rauhaa?” laulaa Tuure Kilpeläinen.

Vietin huhtikuun alussa viikon Israelissa ainejärjestömme järjestämällä matkalla. Suurien monoteististen maailmanuskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – alkulähteillä käymisen kannalta kokemus oli hieno, mutta uskonnollisen valaistumisen sijaan olen kotiin palattuani kärsinyt lähinnä maailmantuskasta. Mielessä on pyörinyt Israelin levoton yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.

Israelissa ollessa Euroopassa ja Suomessa tapetilla oleviin ajankohtaisiin asioihin sai erilaista perspektiiviä. Suomalaisessa mediassa Israelin tilanne ei tule esille, ja vaikka muussa Lähi-Idässä on käynnissä käytännössä kolmas maailmansota, me Euroopassa olemme huolissamme lähinnä itsestämme ja siitä, muuttaako naapuriin turvapaikanhakija ja uhkaako muutaman muslimin saapuminen Suomea ”kristillisenä” maana. Vaikka meidänkään yhteiskunnassamme kaikki asiat eivät ole niin kuin pitäisi, ovat Israelista käsin katsottuna asiat Suomessa valtavan hyvin.

Israelissa valvontakameroita ja sotilaita on kaikkialla. Myös tavalliset ihmiset kantavat kaupungilla asetta olallaan, jotta he voisivat tuntea olonsa hieman vähemmän turvattomaksi. Terroriuhka on jatkuvasti läsnä, vaikka kadulla kulkiessa ei aktiivisesti tarvinnutkaan pelätä. Erityisesti palestiinalaiset ovat Israelissa ihmisoikeusrikkomusten kohteina, heidän oikeuksiaan poljetaan ja liikkumista rajoitetaan. Lisäksi puhtaan veden hupeneminen on nousemassa akuutiksi ongelmaksi. Meillä Suomessa puhdasta vettä tulee mielin määrin hanasta, pimeälläkin uskaltaa liikkua ulkona, ja julkisilla matkustaessa pahin akuutti pelko on junan myöhästyminen.

Konflikti Israelissa on moninainen. Välillä kahinointien syy on uskonnosta johtuvaa, mutta enemmän yhteiskunnan rakenteisiin ja politiikkaan liittyvää. Jordanian ja Pyhän Maan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Munib Yonan sanoi häntä tavatessamme viisaasti, että ekstremismi pilaa uskontoa, sillä mikään uskonto ei hyväksy väkivaltaa: sekä kristinuskon, juutalaisuuden, että islamin ydin on rakastaa Jumalaa ja rakastaa itseä ja muita ihmisiä. Rauhantyötä tarvitaan kipeästi, mutta se ei ole helppoa: Israelin pääministereistä Nobelin rauhanpalkinnon saanut Jitzhak Rabin murhattiin, ja Ehud Olmert – jonka kaudella rauhanneuvottelut israelilaisten ja palestiinalaisten välillä olivat hyvin lähellä sopimusta – joutui viime hetkellä jättämään virkansa korruptioepäilyjen takia, ja joutui vankilaan.

Rauhantyön ongelmallisuus on siinä, että se ei ole hyvää bisnestä, eivät myöskään oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Suurin kapula rauhan rattaissa ovatkin yhteiskunnan epäoikeudenmukaiset rakenteet: Niihin täytyy puuttua ongelman ratkaisemiseksi. Pahinta on, että rauhan toteutumatta jäämisen ja yhteiskunnan epävakaisuuden hinnan maksavat lopulta tavalliset ihmiset, jotka eivät välttämättä ole voineet lainkaan vaikuttaa asioihin, eivätkä mitään muuta haluaisi, kuin inhimilliset mahdollisuudet elää elämäänsä rauhassa toisten kanssa. Lohdullinen sanoma on kuitenkin siinä, että jos rauhantyö onnistuu Israelissa, se todennäköisesti voi onnistua missä tahansa maailmassa.

Kirjoittaja on teologian opiskelija ja Changemakerin tiedotusvastaava.